Viikko 1: A-kirjain. Katsotaan Aapisen kuvaa. Tältä näyttää A-kirjain. Tältä kuulostaa A-kirjain. Harjoitellaan aan sanomista tavuissa. Piirretään A-kirjainta. Askarrellaan iso A, jonka sisällä on autoja. Joku lapsista sanoo, että ei Toyota ala A:lla. Ei kun se on auto. A niin kuin auto.

Viikko 2: U – kirjain. Rinse and repeat.

Suurin osa lapsista kyllä tunnistaa jo A:n tullessaan kouluun. Eskarissa opittua ja onhan se aika monen nimessäkin. Oman nimen tunnistaa, vaikka ei osaisi lukea. Kaikki mennään kuitenkin yhdessä. Mitä jos ei pidäteltäisikään ketään? Jokainen etenisi lukemisessa omaan tahtiin. Ville osaa jo kirjaimet V, I, L ja E, Jasmine tietää vielä enemmän.

Ihan ensimmäiseksi tunnustus: KÄTS on niin tuttu menetelmä, että kesti melko kauan ennen kuin olin valmis ajattelemaan mitään muuta lukemaan oppimisen menetelmää edes mahdollisuutena. Omina ala-asteaikoina se oli KÄTS, OKL:ssä se oli KÄTS, Aapisissa se on KÄTS. Miten muuten lapsi tietää että A on A eikä joku muu kirjain? Ja sitten, miltä se A kuulostaa. Ja sitten tavut ja lopuksi sanat. Kaikki lukee ennen joululomaa, viimeistään hiihtolomaan mennessä. Samalla opitaan miten kirjaimet piirretään oikein viivastolle, asuinkerroksesta ullakolle, sitten takaisin lattiaan ja viiva vasemmalta oikealle.

Istuin erityisopettajan huoneessa monta tuntia selaillen aikaisempien oppilaiden kirjoitusvihkoja, käsialavihkoja ja norjankielisiä teoriamonisteita epäilevänä. Seurasin alkuopetuksen ryhmiä, joissa jokainen osasi lukea kevätlukukaudella, vaikka kellään ei ollut aapista. Luin norjalaisen Arne Tragetonin kirjan: Lukemaan oppimaan kirjoittamalla, joka selkeytti ajatuksia ja loi luottamusta. Näytti myös siltä, että vanhemmatkin oppilaat osasivat kirjoittaa kaunista käsialaa viivoitettuihin vihkoihin, ihan niin kuin muissakin kouluissa. Sen sijaan alkuopetuksessa oppilaat kirjoittivat innoissaan. Myös pojat. Ja etenkin pojat. Kauhutarina oli jo kolme sivua pitkä. ”Mul on jo 100 sanaa!” Silti, kun koulutuspäivillä kesälomallani (huh, koulutuksessa kesälomalla?!) kun tuli puhetta tulevista luokista, joku ihmetteli ja kyseenalaisti menetelmää: ”Miten oppilas oppii kirjaimet, jos ei opettaja erikseen niitä opeta? Etkö vain petaa itsellesi vaikeuksia, luokallista lukihäiriöitä? Miten oppilaat, joilla on puhevaikeuksia? Sehän on tärkeää kuulla opettajalta, miten äänteet sanotaan.” ”Tervetuloa meille kylään katsomaan, miten menetelmä toimii”, toivotin miettien samalla tuliko mentyä pahasti metsään, kun jätettiin ne aapiset tilaamatta.

Onneksi minunkaltaisen keltanokan tukena on mahtava erkkaope ja kollegat, jotka ovat menetelmän kanssa opettaneet jo koko koulun. Ja yksilöllisen etenemisen etuhan on juuri se, että kun jo kouluun tullessaan lukemaan osaavat (joita on joko sana/tavu tai tekstitasolla suuri osa, sanovat vanhemmat kollegat) saavat kirjoittaa vapaasti ja ideoida, eikä heidän tarvitse opetella sitä minkä jo osaavat, opettajalta vapautuu aikaa niiden auttamiseen, jotka tarvitsevat tukea. Ja ehkä voin sitten kertoa ja näyttää kädestä pitäen, että tämä on A ja näin se sanotaan.

Jälkikäteenhän sen voi arvioida, miten jokin menetelmä toimi. Opetusmenetelmät eivät ole kilpailu, eivätkä opettajat kisaa toisiaan vastaan. Se mikä toimii yhdellä, ei välttämättä toimi toisella. Alkukesän matikkakonferenssissa tapasin paljon ulkomaisia opettajia ja tutkijoita. Portugalilaiset opettajat pähkäilivät koulutuspolitiikan parissa: ”opetusministeri sanoo, että tämä asia opetetaan ja se opetetaan näin, siinä ei kokeilla omia menetelmiä”. Tuli tunne, että on onni opettaa Suomessa, voin kokeilla ja kehittää omaa opetusta ja muut tekevät samaa ja jakavat omia ideoitaan ja kokemuksiaan niin hyvässä kuin pahassakin avuliaasti eteenpäin.

PS. Kakkosluokkalaiset tytöt ojensivat kevätjuhlissa tärkeän tuotoksen. He olivat välitunneilla leikkipaikalla kehittäneet satumaailman, jossa seikkaili Prinsessa Meira  (prinsessaksi oli päässyt myös eräs koulunkäyntiavustaja, joten valtakunnassa oli siis muitakin hallitsijoita). Äikäntunneilla he olivat kirjoittaneet yhdessä useita sivuja pitkän sadun perustuen välituntileikkeihin, josta ei seikkailuja puuttunut. Oppilaiden kokemusmaailma herää todellakin eloon heidän kirjoituksissaan.