Pedagogi oli erittäin huolellisesti valmistellut metodiaan. Hän väitti tieteellisin perustein rakentaneensa portaikon, joka mahdollistaisi pääsyn tiedon eri kerroksiin; hän oli kokeellisesti mitannut porrasaskelmien korkeuden, jotta ne sopisivat keskivertolasten jalkojen mittoihin; sinne tänne hän oli onnistunut sijoittamaan mukavan porrastasanteen, jolla voi vetää henkeä, miellyttävä kaide tuki vasta-alkaneita.

Ja miten vihainen pedagogi olikaan, ei portaikolle, joka mitä ilmeisemmin oli tieteellisesti suunniteltu ja rakennettu, mutta lapsille, jotka näyttivät olevan tunteettomia hänen huolenpidolleen.

Hän oli vihainen, koska kaikki sujui niin kuin piti, niin kauan kuin hän oli paikalla valvomassa portaikon järjestelmällistä käyttöä. Silloin edettiin askelma askelmalta, huilaten tasanteella ja hakien tukea porraskaiteesta. Mutta mikä tuho ja epäjärjestys heti, kun hän poistui hetkeksikin! Vain muutamat, joihin koulun auktoriteetti oli jo painannut leimansa, jatkoivat järjestelmällistä etenemistään, pitäen kiinni kaiteesta ja vetäen henkeä porrastasanteilla. He käyttäytyivät kuin paimenkoirat, joita on opetettu orjallisesti seuraamaan isäntäänsä ja jotka ovat unohtaneet koiran rytminsä, joka panisi heidät ylittämään polkuja ja tunkeutumaan tiheikköihin.

Lasten joukko löysi uudelleen vaistonsa ja tarpeensa: joku nousi kekseliäästi portaita nelinkontin; joku hyppäsi eteenpäin kaksi askelmaa kerrallaan ohittaen tasanteet; jotkut yrittivät edetä takaperin ja saavuttivat siinä jopa tiettyä taituruutta. Mutta ennen kaikkea oli niitä, käsittämätön paradoksi, – ja he olivat itseasiassa enemmistönä – joille portaikko oli täysin vailla seikkailun mahdollisuuksia tai houkutuksia. He kiersivät taloa, tarttuivat kattoränneihin, hyppivät kaidepuiden yli, saapuivat huipulle ennätysajassa, paremmin ja nopeammin kuin portaikkoa järjestelmällisesti nousevat, ja kerran ylhäälle päästyään liukuivat alas porraskaidetta pitkin – aloittaakseen uudelleen riemastuneen nousunsa.

Pedagogi ajaa takaa niitä, jotka kieltäytyvät nousemasta normaaliksi katsottuja teitä. Mutta kysyykö hän koskaan itseltään, olisiko hänen portaikkotieteensä mahdollisesti harhautettua tiedettä, ja olisiko mahdollisesti olemassa muita ja terveellisempiä teitä, joita pitkin edettäisiin hyppien ja loikkien esteiden yli, olisiko olemassa Victor Hugo’n mielikuvan mukaista pedagogiaa kotkille, jotka eivät käytä portaita?

-Célestin Freinet

Katkelma on lainattu Marghareta Starckin teoksesta Kotkat eivät käytä portaita (1996).